Olin urani huipulla viisivuotiaana. Ihan totta. Sen jälkeen elämä onkin mennyt aina vain alaspäin. Viisivuotiaana olin Tant Agneksen Lekskolanin paras rispaaja ja sain istua sienijakkaralla. Tämän jälkeen ihmisen on turha asettaa enää mitään tavoitteita itselleen.

En oikein tiedä, miten jouduin Tant Agneksen hoteisiin. Ilmeisesti ajateltiin, että ainoalla lapsella, jolla oli vain koko kerrostalopihallinen ystäviä, olisi voinut olla yksinäistä. Tai ehkä joku keksi, että voisin oppia ruotsiakin?  Paras ystäväni Hannu nimittäin taisi käydä vuoden ranskalaista nunnien pitämää leikkikoulua jossain toispuol jokkee. Siis Turussahan me asuimme silloin 1950-luvulla. (Hannu sai kylläkin nunnilta potkut.)

Luultavasti syynä oli yksinkertaisesti se, että Tant Agnes tarvitsi tuloja. Hän oli äitini ystävän miehen sisar ja Tant haukkuin aina kyseistä ystävätärtään ja ilmeisesti sukulaistaankin kiukuspäissään "maalaiskaunottareksi". Ei oikeasti kaunis, vain maalaiskaunotar "och de va så pinsamt!!!" Maalaiskaunottareksi haukuttu rouva oli äitini opeskelukaveri ja siksi kai oletettiin, että minustakin tulisi heidän lastensa paras ystävä. Tant Agneksella ei varmastikaan ollut mitään koulutusta lastentarhan opettajan vaativaan tehtävään ja ehkei sitä silloin ammoisina aikoina vaadittukaan.

Aamupäivisin askartelimme, sitten saimme teetä, johon oli pakko ottaa sokeria sekaan ja joskus omenan, joka piti pestä saippualla kuuman veden alla vessassa. Iltapäivisin piirsimme tai lauloimme China männerna tassar in tai jotain muuta sivistävää.

Ja lopun aikaa rispasimme. Aina kun Tant Agnes hermostui meihin lapsikultiin alkoi rispaus. Tant Agneksen sisar oli ompelijatar ja tilkkuja riitti. Me siis purimme kangasta ja se, jolle kasvoi isoin purettu kasa, pääsi istumaan sienipallille.

Kun olin havainnut, että Leksokolanissa olikin tällainen mukava uusi harrastus, jossa minä vielä huippuluokkaa, halusin tietysti opetaa rispaamisen ilot ystävillenikin. Valitettavasti kotonamme ei kukaan osannut ommella niin yhtikäs mitään. Isäni Erkki leikkasi siis minulle huopahattunsa tilkuiksi ja innostuneena vein huopatilkut ystävälleni Hannulle rispattavaksi. Jokainen arvannee, etteivät huopahatun rispauominaisuudet olleet parhaat mahdolliset...

Hannun äiti oli äärettömän väsyneenä tähän uuteen kivaan leikkiin sitten yöllä silpunnut huovanpalat jotenkin rispatunnäköiseksi sotkuksi.

Eikö meillä muka ollut luovaa kasvatusta?

Siirtyminen kansakouluun, jossa piti yllättäen puhua suomea, ei ollut helppo juttu. Ei sienituolia, ei rispausta. Mutta jäihän Tant Agneksesta pysyvä muisto: Edelleenkin sekoitan väsyneenä suomen kielen e:n ja ä:n.

Ja tokihan muistan Lucian päivän. Minut oli valittu jo lokakuussa Luciaksi, mutta kaunainen nuori ystävätterini vei minulta tämän huippuroolin ihan viime tipassa. Tant Agnes käytti Lucia-kruunussa oikeita kynttilöitä, joten ystävättären "maalaiskauniit" kiharat syttyivtä tuleen. Lievää vahingoniloa tuntien istuin sienipallilla sievästi rispaten.