Äiti, tuu kattomaan! Järvi on täynnä pilkistelijöitä!
(Sampsa 4-vuotta)

Elettiin talvea joskus 1960-luvun lopulla. Järvellä oli todellakin paljon pilkkimiehiä. Isäni, Lallin päätoimittaja Erkki Järnfors, hiihteli järvellä ja kävi myös katsastamassa tätä kalastushommaa.

Jostain hyvin oudosta syystä asia vaikutti hänestä kiinnostavalta. Kalastus oli muuten hänestä täysin turhaa ja jopa hieman epäilyttävää puuhaa. Epäilyille loivat varmasti vankan pohjan käsityötunnit Kärsämäen kansakoulussa Pohjois-Pohjanmaalla. Siellä oli jokainen poikalapsi pantu tekemään verkonlaskupuikkari. Kukaan ei kuitenkaan kyseisellä järvettömällä sisämaan paikkakunnalla tiennyt, mikä oli verkko – saati sitten verkonlaskupuikkari. Puikkareita käytettiin sitten taloissa (huonosti toimivina) naulakkoina, oven auki pitiminä, kukkakeppeinä, kaivon kannenkahvoina ja  muuten vaan erikoisina koriste-esineinä.

Erkki epäili kalastusta myös lajin julmuuden vuoksi. Hän oli vuosikausi soudellut rauhassa pitkin Köyliönjärveä heitellen satunnaisesti uistinta ilman, että mitään vakavampaa tapahtui. Korkeintaan joku simpukka tai järvikasvi haittasi tätä ulkoilua joskus. Kerran sitten tapahtui karmeita: Erkin uistimeen tarttui kala. Suureksi hämmästykseen hän kelasi sen veneeseen ja havaitsi Eila-vaimonsa muuttuvan verenhimoiseksi pedoksi, joka huusi niin että järvi kaikui: ”Tapa se!”. No milläpä Erkki olisi mokoman otuksen murhannut, joten Eila otti puukengän jalastaan ja mukiloi kalan hengiltä. Erkki voi pahoin ja katseli Eilaa pari päivää hyvin epäluuloisesti. Ko. kalansaalista hän kieltäytyi syömästä.
Uistimen heittely loppui myös tähän yllättävään takaiskuun.

Pilkkiminen vaikutti kuitenkin hauskalta. Saalis vaikutti korkeintaan torilta ostetuilta silakoilta, joiden kanssa Erkki kyllä pärjäsi. Pilkistelijät olivat mukavan tuntuisia ihmisiä ja lajissa oli jotakin MIEHEKÄSTÄ.  Ei ainakaan naisia näkynyt mukana tässä kisassa. Erkki päätti ryhtyä reippaaksi urheilulliseksi pilkkimieheksi.

Alkuvalmistelut suoritettiin hankkimalla Kokemäeltä Bergrotin Ase- ja Asusteliikkeestä samanlainen pusakka kuin jäällä näytti muillakin olevan. Salosen Pyörä- ja Urheilu myi Erkille välineet, joita Salosen mukaan jäällä tarvittiin. Pilkkilaitteisto ja jääkaira sekä termospullo. Harjavallan Alkosta hankittiin vahvistusta luonnonarmoille joutuvan saalistajan termospulloon.
Se kuului asiantuntijoiden mukaan kuvioihin.

Seurasimme jännittyneinä Lähteenkylän rannassa kesämökillämme, kun Erkki esitteli hankintojaan ja alkoi valmistautua koitokseen. Pusakka oli hyvin tyylikäs, kaira oli sininen ja siinä oli irrotettava punainen puukahva. Eilan isän sota-ajan reppuun pakattiin kahvi termospullossa ja eväsleivät. Hetken Erkki harkitsi puisen puutarhatuolin ottamista mukaan jäälle, mutta totesi sen ehkä liian erikoiseksi. Sitten hän lähti reippaasti jäälle.

Erkki asettautui Kirkkosaaren ja Kaukosaaren väliseen aukkoon riittävän kauaksi ammattipilkkijöistä ja alkoi kairata. Uusi kaira puri hyvin jäätä ja reikä syntyi. Erkki kumartui ihailemaan aikaansaannostaan ja hupsista – kairan punainen  puukahva jäi hänen käteensä ja kaira hävisi Köyliönjärven syvyyksiin. Urheilullinen pilkkijä ei anna pienen takaiskun masentaa mieltään. Syötyään eväänsä ja yritettyään pari kertaa pilkkiä kairan ahmaisseesta aukosta hän totesi, että olisi aika vaihtaa paikkaa. Niin muutkin näyttivät tekevän.

Ongelmana oli uuden reiän kairaaminen, mutta tarmokas kalastaja ei masennu pienistä vastoinkäymisistä. Erkki käveli takaisin Lähteenkylän rantaan ja suunnisti naapurissamme mökkeilevän Harjavallan sairaalan keuhkotautilääkärin, tohtori Elon mökille. Professori Elon luona ei ollut ketään kotona, mutta saunan kuistilla oli jotakin: Sininen jääkaira, jossa oli irrotettava punainen kädensija! Totta kai kairaa voisi lainata, kun palauttaisi sen vielä aimo kalansaaliin kanssa.

Erkki otti kairan ja suunnisti takaisin jäälle. Nyt reikä syntyi jo rutiinilla nopeasti. Ja jälleen Erkki nosti kairaa ylös irtonaisen kädensijan toisesta päästä.  Köyliönjärvi nielaisi professori Elon jääkairan ahnaaseen kitaansa. Jäljellä oli jälleen vain punainen puukahva.

Turhautunut viluinen pilkkimiehemme palasi kotiin. Hienotunteisina ihmisinä emme kysyneet mitään tapahtuneesta. Pilkki heitettiin halkovajan perälle rojujen sekaan.

Optimistinen ihminen toipuu ikävistäkin kokemuksista nopeasti ja seuraavan päivänä Erkki kirjoitti Lalliin pakinan ”Ikimuistoinen pilkkimatka”. Sitä seuraavana päivänä professori Elo soitti: ”Hyvä Veli! Onkohan mahdollista, että toinen järveen heittämäsi jääkaira oli kenties minun? Saat toki lainata omaisuuttani – paitsi vaimoani – vapaasti, mutta minulta olisi kohteliasta, että ilmoittaisit tekemistäsi tuhoista itse! On ikävää lukea totuus lehdestä.”

Jälkikirjoitus: Koska vaari ei tuonutkaan saalista, päätti poikani Sampsa paikata tilanteen lähtemälle jäälle muovikassin kanssa. Hän tuli kotiin ikionnellisena ja toi kassillisen pikkusinttejä, jotka ystävälliset pilkistelijät olivat hänelle lahjoittaneet. Kissoille ruokaa, äiti! Valitettavasti urbaanit kaupunkilaiskattimme eivät ymmärtäneet herkun päälle, ennen kuin kalat oli perattu, keitetty ja muhennettu ketsuppiin. Sen lisäksi kissoille piti valehdella, että kyseessä ovat tomaattisardiinit. Eila kielsi pilkistelyn ja siihen liittyvät oheistoiminnot meiltä kaikilta.

Emme kalastaneet aikoihin, kunnes joku kertoi Erkille pitkänsiiman monista eduista…