Olin urani huipulla viisivuotiaana. Ihan totta. Sen jälkeen elämä onkin mennyt aina vain alaspäin. Viisivuotiaana olin Tant Agneksen Lekskolanin paras rispaaja ja sain istua sienijakkaralla. Tämän jälkeen ihmisen on turha asettaa enää mitään tavoitteita itselleen.

En oikein tiedä, miten jouduin Tant Agneksen hoteisiin. Ilmeisesti ajateltiin, että ainoalla lapsella, jolla oli vain koko kerrostalopihallinen ystäviä, olisi voinut olla yksinäistä. Tai ehkä joku keksi, että voisin oppia ruotsiakin?  Paras ystäväni Hannu nimittäin taisi käydä vuoden ranskalaista nunnien pitämää leikkikoulua jossain toispuol jokkee. Siis Turussahan me asuimme silloin 1950-luvulla. (Hannu sai kylläkin nunnilta potkut.)

Luultavasti syynä oli yksinkertaisesti se, että Tant Agnes tarvitsi tuloja. Hän oli äitini ystävän miehen sisar ja Tant haukkuin aina kyseistä ystävätärtään ja ilmeisesti sukulaistaankin kiukuspäissään "maalaiskaunottareksi". Ei oikeasti kaunis, vain maalaiskaunotar "och de va så pinsamt!!!" Maalaiskaunottareksi haukuttu rouva oli äitini opeskelukaveri ja siksi kai oletettiin, että minustakin tulisi heidän lastensa paras ystävä. Tant Agneksella ei varmastikaan ollut mitään koulutusta lastentarhan opettajan vaativaan tehtävään ja ehkei sitä silloin ammoisina aikoina vaadittukaan.

Aamupäivisin askartelimme, sitten saimme teetä, johon oli pakko ottaa sokeria sekaan ja joskus omenan, joka piti pestä saippualla kuuman veden alla vessassa. Iltapäivisin piirsimme tai lauloimme China männerna tassar in tai jotain muuta sivistävää.

Ja lopun aikaa rispasimme. Aina kun Tant Agnes hermostui meihin lapsikultiin alkoi rispaus. Tant Agneksen sisar oli ompelijatar ja tilkkuja riitti. Me siis purimme kangasta ja se, jolle kasvoi isoin purettu kasa, pääsi istumaan sienipallille.

Kun olin havainnut, että Leksokolanissa olikin tällainen mukava uusi harrastus, jossa minä vielä huippuluokkaa, halusin tietysti opetaa rispaamisen ilot ystävillenikin. Valitettavasti kotonamme ei kukaan osannut ommella niin yhtikäs mitään. Isäni Erkki leikkasi siis minulle huopahattunsa tilkuiksi ja innostuneena vein huopatilkut ystävälleni Hannulle rispattavaksi. Jokainen arvannee, etteivät huopahatun rispauominaisuudet olleet parhaat mahdolliset...

Hannun äiti oli äärettömän väsyneenä tähän uuteen kivaan leikkiin sitten yöllä silpunnut huovanpalat jotenkin rispatunnäköiseksi sotkuksi.

Eikö meillä muka ollut luovaa kasvatusta?

Siirtyminen kansakouluun, jossa piti yllättäen puhua suomea, ei ollut helppo juttu. Ei sienituolia, ei rispausta. Mutta jäihän Tant Agneksesta pysyvä muisto: Edelleenkin sekoitan väsyneenä suomen kielen e:n ja ä:n.

Ja tokihan muistan Lucian päivän. Minut oli valittu jo lokakuussa Luciaksi, mutta kaunainen nuori ystävätterini vei minulta tämän huippuroolin ihan viime tipassa. Tant Agnes käytti Lucia-kruunussa oikeita kynttilöitä, joten ystävättären "maalaiskauniit" kiharat syttyivtä tuleen. Lievää vahingoniloa tuntien istuin sienipallilla sievästi rispaten.

Äiti, tuu kattomaan! Järvi on täynnä pilkistelijöitä!
(Sampsa 4-vuotta)

Elettiin talvea joskus 1960-luvun lopulla. Järvellä oli todellakin paljon pilkkimiehiä. Isäni, Lallin päätoimittaja Erkki Järnfors, hiihteli järvellä ja kävi myös katsastamassa tätä kalastushommaa.

Jostain hyvin oudosta syystä asia vaikutti hänestä kiinnostavalta. Kalastus oli muuten hänestä täysin turhaa ja jopa hieman epäilyttävää puuhaa. Epäilyille loivat varmasti vankan pohjan käsityötunnit Kärsämäen kansakoulussa Pohjois-Pohjanmaalla. Siellä oli jokainen poikalapsi pantu tekemään verkonlaskupuikkari. Kukaan ei kuitenkaan kyseisellä järvettömällä sisämaan paikkakunnalla tiennyt, mikä oli verkko – saati sitten verkonlaskupuikkari. Puikkareita käytettiin sitten taloissa (huonosti toimivina) naulakkoina, oven auki pitiminä, kukkakeppeinä, kaivon kannenkahvoina ja  muuten vaan erikoisina koriste-esineinä.

Erkki epäili kalastusta myös lajin julmuuden vuoksi. Hän oli vuosikausi soudellut rauhassa pitkin Köyliönjärveä heitellen satunnaisesti uistinta ilman, että mitään vakavampaa tapahtui. Korkeintaan joku simpukka tai järvikasvi haittasi tätä ulkoilua joskus. Kerran sitten tapahtui karmeita: Erkin uistimeen tarttui kala. Suureksi hämmästykseen hän kelasi sen veneeseen ja havaitsi Eila-vaimonsa muuttuvan verenhimoiseksi pedoksi, joka huusi niin että järvi kaikui: ”Tapa se!”. No milläpä Erkki olisi mokoman otuksen murhannut, joten Eila otti puukengän jalastaan ja mukiloi kalan hengiltä. Erkki voi pahoin ja katseli Eilaa pari päivää hyvin epäluuloisesti. Ko. kalansaalista hän kieltäytyi syömästä.
Uistimen heittely loppui myös tähän yllättävään takaiskuun.

Pilkkiminen vaikutti kuitenkin hauskalta. Saalis vaikutti korkeintaan torilta ostetuilta silakoilta, joiden kanssa Erkki kyllä pärjäsi. Pilkistelijät olivat mukavan tuntuisia ihmisiä ja lajissa oli jotakin MIEHEKÄSTÄ.  Ei ainakaan naisia näkynyt mukana tässä kisassa. Erkki päätti ryhtyä reippaaksi urheilulliseksi pilkkimieheksi.

Alkuvalmistelut suoritettiin hankkimalla Kokemäeltä Bergrotin Ase- ja Asusteliikkeestä samanlainen pusakka kuin jäällä näytti muillakin olevan. Salosen Pyörä- ja Urheilu myi Erkille välineet, joita Salosen mukaan jäällä tarvittiin. Pilkkilaitteisto ja jääkaira sekä termospullo. Harjavallan Alkosta hankittiin vahvistusta luonnonarmoille joutuvan saalistajan termospulloon.
Se kuului asiantuntijoiden mukaan kuvioihin.

Seurasimme jännittyneinä Lähteenkylän rannassa kesämökillämme, kun Erkki esitteli hankintojaan ja alkoi valmistautua koitokseen. Pusakka oli hyvin tyylikäs, kaira oli sininen ja siinä oli irrotettava punainen puukahva. Eilan isän sota-ajan reppuun pakattiin kahvi termospullossa ja eväsleivät. Hetken Erkki harkitsi puisen puutarhatuolin ottamista mukaan jäälle, mutta totesi sen ehkä liian erikoiseksi. Sitten hän lähti reippaasti jäälle.

Erkki asettautui Kirkkosaaren ja Kaukosaaren väliseen aukkoon riittävän kauaksi ammattipilkkijöistä ja alkoi kairata. Uusi kaira puri hyvin jäätä ja reikä syntyi. Erkki kumartui ihailemaan aikaansaannostaan ja hupsista – kairan punainen  puukahva jäi hänen käteensä ja kaira hävisi Köyliönjärven syvyyksiin. Urheilullinen pilkkijä ei anna pienen takaiskun masentaa mieltään. Syötyään eväänsä ja yritettyään pari kertaa pilkkiä kairan ahmaisseesta aukosta hän totesi, että olisi aika vaihtaa paikkaa. Niin muutkin näyttivät tekevän.

Ongelmana oli uuden reiän kairaaminen, mutta tarmokas kalastaja ei masennu pienistä vastoinkäymisistä. Erkki käveli takaisin Lähteenkylän rantaan ja suunnisti naapurissamme mökkeilevän Harjavallan sairaalan keuhkotautilääkärin, tohtori Elon mökille. Professori Elon luona ei ollut ketään kotona, mutta saunan kuistilla oli jotakin: Sininen jääkaira, jossa oli irrotettava punainen kädensija! Totta kai kairaa voisi lainata, kun palauttaisi sen vielä aimo kalansaaliin kanssa.

Erkki otti kairan ja suunnisti takaisin jäälle. Nyt reikä syntyi jo rutiinilla nopeasti. Ja jälleen Erkki nosti kairaa ylös irtonaisen kädensijan toisesta päästä.  Köyliönjärvi nielaisi professori Elon jääkairan ahnaaseen kitaansa. Jäljellä oli jälleen vain punainen puukahva.

Turhautunut viluinen pilkkimiehemme palasi kotiin. Hienotunteisina ihmisinä emme kysyneet mitään tapahtuneesta. Pilkki heitettiin halkovajan perälle rojujen sekaan.

Optimistinen ihminen toipuu ikävistäkin kokemuksista nopeasti ja seuraavan päivänä Erkki kirjoitti Lalliin pakinan ”Ikimuistoinen pilkkimatka”. Sitä seuraavana päivänä professori Elo soitti: ”Hyvä Veli! Onkohan mahdollista, että toinen järveen heittämäsi jääkaira oli kenties minun? Saat toki lainata omaisuuttani – paitsi vaimoani – vapaasti, mutta minulta olisi kohteliasta, että ilmoittaisit tekemistäsi tuhoista itse! On ikävää lukea totuus lehdestä.”

Jälkikirjoitus: Koska vaari ei tuonutkaan saalista, päätti poikani Sampsa paikata tilanteen lähtemälle jäälle muovikassin kanssa. Hän tuli kotiin ikionnellisena ja toi kassillisen pikkusinttejä, jotka ystävälliset pilkistelijät olivat hänelle lahjoittaneet. Kissoille ruokaa, äiti! Valitettavasti urbaanit kaupunkilaiskattimme eivät ymmärtäneet herkun päälle, ennen kuin kalat oli perattu, keitetty ja muhennettu ketsuppiin. Sen lisäksi kissoille piti valehdella, että kyseessä ovat tomaattisardiinit. Eila kielsi pilkistelyn ja siihen liittyvät oheistoiminnot meiltä kaikilta.

Emme kalastaneet aikoihin, kunnes joku kertoi Erkille pitkänsiiman monista eduista…